Aika – ainut rajallinen resurssi

Otetaanpas taas pieni sivuaskel sijoittamisesta ja tuumaillaan hetki jotain ihan muuta. Aikaa. Aika on olemassaolon ja tapahtumien jatkuvaa ilmeisesti peruuttamatonta etenemistä menneisyydestä tulevaisuuteen nykyhetken kautta – terveisin Wikipedia. 

Oli aika määritelty miten tahansa, niin siitä voidaan olla varmoja, että yksittäisen ihmisen kohdalla sitä on kovin rajallinen määrä. Tänään keskitytään tarkemmin aikaan ja siihen miten me yksilöinä, ja yhteisöinä, tätä rajallisen resurssin käyttöä lähestymme ja miten tämä kaikki linkittyy meihin sijoittajiin.

Aika on rajallinen resurssi

Kun mietimme yksittäisen ihmisen eloa tällä pallolla, niin aika on se yksi ylivoimaisesti suurin rajoittava tekijä, joka meillä on omien haaveiden, unelmien, suuruuksien tai ihan päivittäisten askareiden hoitamiseen. 

Pelkästään yhden arkipäivän organisoinnin suurin määrittävä tekijä on ajan niukkuus. Käynkö työpäivän jälkeen salilla? Luenko sitä pitkään hyllyssä pölyttynyttä klassikkokirjaa, joka on pitänyt lukea edelliset 5 vuotta vai pistänkö Netflixistä jonkun kertaalleen katsotun lemppari sarjan pyörimään ja koomaan sohvalla? Ruokaakin pitäisi laittaa, koiran kanssa käydä lenkillä, lasten kanssa leikkiä ja lukea KaljuKoon uusin raapustus sijoittamisesta. Miten helvetissä kaikkeen oikein voi ehtiä? Ei mitenkään.

Me teemme elämämme aikana äärettömän määrän päätöksiä siitä mihin aikamme käytämme – ja mihin emme käytä. Tämä toistuu aivan joka ikinen päivä, kun teemme lukemattoman määrän valintoja siitä, mihin tätä erittäin rajallista resurssia käytämme. Nämä loputtomat valinnat tietysti lopulta määrittelevät, keitä meistä tulee isona tai pikemminkin, keitä me oikein olemme.

David Allenin lainaus (on tämän varmasti joku muukin julistanut): “You can do anything, but not everything” on erittäin osuva. Varsinkin näin länsimaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneenä, minulla on käytännössä mahdollisuus tehdä ihan mitä vain, mutta kaikkeen minulla ei vain yksinkertaisesti riitä aika. Ihan pelkästään ammatinvalinta on asia, jossa raja tulee vastaan nopeasti. Neurokirurgiksi opiskelu kestää nähtävästi ~12 vuotta, joten vastaavia pätevyyksiä ei kovin montaa yhteen ihmiselämään mahdu, jos ammattiaan vielä haluaa jonkun hetken harjoittaakin.

Rajallinen määrä aikaa on siis suurin ihmiselämää rajoittava tekijä. Ei siis liene ihme, että ihmiskuntana suurin osa meitä eteenpäin vievistä innovaatioista ja kehityksestä pyrkii säästämään aikaa.

Ajan säästäminen

Mietitäänpä lähes mitä tahansa isoa tai vähän pienempääkin merkittävää keksintöä, niin taustalta löytyy kovin usein sama teema: tehokkuus. Ei tarvitse mennä kovinkaan pitkälle ajassa taaksepäin, kun ns. tavallisen tallaajan päivä koostui täysin selviytymisestä. Koko päivä kului energian etsimiseen, oli se sitten keräilyn tai vaikka kalastuksen muodossa. Pikku hiljaa fiksu ihminen alkoi kehittämään itselleen parempia työkaluja ravinnon hankkimiseen. Oli se sitten keihäästä jousiaseeseen tai harppuunasta kalastusverkkoon, teki se energian hankinnasta huomattavan paljon tehokkaampaa – eli aikaa säästävää. Kun koko päivä ei mennytkään enää yhden kalan saalistamiseen, jäi aikaa johonkin muuhun. Tämä “joku muu” tarkoitti monesti vielä entistä tehokkaampien keinojen kehittämistä.

Pikakelaus maanviljelyn yleistymiseen, milloin alkoi olla jo tilanteita, jossa yksittäisen perheen ei tarvinnut itse hankkia ruokaansa ollenkaan. Kyläyhteisössä alettiin erikoistua eri taitoihin yhden ollessa seppä ja toisen maanviljelijä. Taitoihin erikoistuminen onkin mahdottoman hyvä keino säästää aikaa. Yhden ihmisen ei tarvitse osata ja tehdä itse kaikkea, vaan erikoistumisen ja vaihtokaupan kautta homma pelaa huomattavasti tehokkaammin, aikaa säästäen. Hevosista tuli autoja. Autot alkoivat valmistua liukuhihnalla. Kuokka vaihtui traktoriin jne. 

Tämä sama trendi jatkuu tietysti nykyaikana vielä moninkerroin tehokkaampana. Riittäisiköhän yhden ihmisen elinikä yhden iPhonen valmistukseen, jos siihen sisällytettäisiin kaikki raaka-aineiden hankinnasta ohjelmointiin? Tuskin. Ja maailmasta tuskin löytyy yhtä ihmistä, joka edes osaisi koota kokonaisen älypuhelimen alusta loppuun ja sama pätee todennäköisesti valtaosaan päivittäisessä käytössä olevista tavaroista ja palveluista. Olemme erittäin riippuvaisia muista ihmisistä ympärillämme.

Aikapreferenssi

Valtava ajankäytön tehostuminen – etenkin globalisaation myötä Adam Smithin ajatuksia seuraten – on mahdollistanut myös sen merkillisen asian, että meillä on nykyään käytössämme vapaa-aikaa. Aikamoista!

Aikapreferenssi (tai aikamieltymys?) on alunperin taloustieteessä käytetty termi. Sillä tarkoitetaan relatiivista arvoa jollekin asialle nykyhetkessä, verrattuna sen vastaanottamiseen myöhemmin. Taloustieteessä tämä yleensä rinnastetaan esim. korkoihin/sijoituksiin: “Nostanko itselleni nyt 1000 euroa käteistä, vai 1500 euroa viiden vuoden kuluttua?”.

Hänellä joka päättää kuluttaa kaiken heti ja nyt, on “korkea aikapreferenssi”. Vastaavasti henkilöllä, joka mieluummin säästää tulevaisuutta varten, on “matala aikapreferenssi”. Eli korkean aikapreferenssin omaavat henkilöt arvostavat nykyhetkeä enemmän (monesti tulevaisuuden kustannuksella), kun taas matalan aikapreferenssin leiri arvostaa tulevaisuutta enemmän (monesti nykyhetken kustannuksella).

Vaikka aikapreferenssi on syntyjään taloustieteellinen termi, pätee se hienosti myös elämään ylipäätään. Otetaanpa yksi kuvitteellinen skenaario: Metsästäjä Masa, joka juoksee saaliinsa kiinni nuija olalla päivästä toiseen saaden joka päivä tarvittavan ruoan pöytään ja on tyytyväinen tähän tilanteeseen, omaa korkean aikapreferenssin. Eli Masa tyytyy saamaan joka päivä varman ruoan pöytään, vaikka siihen koko päivä aina meneekin. Toinen metsästäjä, Enrico, puolestaan onkin sitä mieltä, että tämän touhun voi tehdä varmasti järkevämminkin. Enrico uhraa aikaa yöunistaan ja päivittäisestä metsästyksestä ollen välillä nälissään, uuden työkalun kehittämiseen. Lopulta metsästäjä saa ajan uhraamisen kautta veisteltyä itselleen jousipyssyn, ja pystyy suorittamaan ennen koko päivän vieneen askareen parissa tunnissa. Tästä vapautuneen ajan Enrico voi käyttää edelleen esimerkiksi ydinreaktorin kehittämiseen (koska onhan se nyt luonnollinen jatkumo heti seuraavaksi jousipyssyn jälkeen). Masan aikapreferenssi on korkea, Enricon matala.

Yksi kuuluisa aikapreferenssiä tutkiva demonstraatio on ns. Walter Mischelin Stanfordin vaahtokarkkikoe. Kokeessa neljävuotiaita lapsia laitettiin virikkeettömään huoneeseen, jossa heille tarjottiin kaksi vaihtoehtoa: Syödä yksi vaahtokarkki heti, tai odottaa 15 minuuttia ja saada herkuteltavaksi kaksi vaahtokarkkia. Vartin jaksoi odottaa vain 30 % lapsista. Vuosikymmeniä myöhemmin Walter tutki miten tutkimukseen osallistuneet lapset olivat pärjänneet. Matalan aikapreferenssin lapset olivat menestyneet akateemisesti huomattavasti paremmin, heissä oli vähemmän ylipainoisia ja esim. huumeriippuvuus paljon harvinaisempaa.

Vaikka tämä koe tehtiin varsin pienellä koeryhmällä (16 poikaa ja 16 tyttöä), ja oli taustalla sitten muita vaikuttavia tekijöitä, niin tulokset ovat sinänsä hyvin loogiset. Yliopistossa pitkäjänteinen opiskelu tarkoittaa sillä hetkellä kokopäiväisen työskentelyn tuomien tulojen unohtamista, mutta tulevaisuudessa mahdollisuudet hyväpalkkaiseen, vaativampaan tai mielenkiintoisempaan ammattiin paranevat. Ylipainossa (ja miksei huumeiden käytössäkin) pätee sama tarina: Jaksanko vastustaa päivittäin toistuvia kiusauksia vai valitsenko sen terveelliseksi tietämäni vaihtoehdon, vaikka se ei yhtä kovaa houkuttelisikaan? Käynkö nyt juoksulenkillä, vaikka se melkoisen pyllystä onkin vai menisikö sittenkin vasta huomenna, kun on niin huono kelikin? Matalan aikapreferenssin omaavat henkilöt uhraavat nykyhetken aikaa, rahaa ja mukavuutta varmistaakseen paremman tulevaisuuden. Matala aikapreferenssi voi hyvinkin olla erittäin merkittävä tie “menestykseen”.