Raha ei ole kaikki kaikessa

Ennen kun lähdetään syvemmille vesille, niin puhutaan vielä hetki rahasta. Tämä postaus ei vielä tee meistä kummastakaan taloudellisesti itsenäistä, mutta lupaan että heti seuraava numero saattaa tehdäkin.

Rahan lyhyt historia

Raha kehittyi käsitteenä jo kauan ennen kirjoitettua historiaa, kun kyläläiset kyllästyivät vaihtokauppaamaan viikonlopun kana-ateriaa varten seuraavan kuukauden polttopuut. Sillä ongelmahan siitä tuli, jos tämä kyseinen kanakauppias ei ollutkaan tällä kertaa kiinnostunut polttopuista, vaan halusikin kanoistaan vastineeksi saviruukkuja. Jos saviruukkujen valmistus ei lähtenyt lonkalta ja omat antiikit oli jo käytetty erittäin trendikkäisiin nahkahousuihin, niin kanat jäi tältä viikonlopulta syömättä. Kovin epäkäytännöllistä tämä vaihtokauppaaminen..

Tämän ongelman ratkaisu oli tietysti kehitellä joku vaihtoväline, jota olisi mukava siirrellä, helppo jakaa, sillä olisi käyttöä kaikille, mutta se olisi edes jossain määrin harvinaista. Aluksi viriteltiin ajatusta höyhenistä, simpukankuorista, oravannahoista jne, mutta näissä kaikissa oli omat ongelmansa. Fiksujen kuninkaiden ratkaisu tähän ongelmaan oli alkaa polkemaan oman pärstän kuvia harvinaisista metalleista tehtyihin lätkylöihin: Metalliraha oli syntynyt. 

Tätä jatkui aikansa, kunnes joku fiksu maestro Kiinassa keksi, että kolikothan voi säilyttää holvissa, josta itse kukin voi käydä halutessaan noutamassa omat kultakolikkonsa paperisella sopimuksella. Näitä paperisia sopimuksia pystyi käyttämään kylän kanataloudessa vielä näppärämmin, kuin painavia kultaisia lätysköitä: Paperiraha oli syntynyt. Seteleiden olemassaolo aiheutti (ihan aiheellisen) pelon siitä, että nyt rahaa pystyi tulostamaan tyhjästä ilman mitään takuita vastaavan määrän löytymisestä Kiinalaisen maestron holvista. Tämän pelon vuoksi, ympäri maailmaa päätettiin alkaa sitomaan seteliraha ihan oikeaan kultaan: Jokaista maailmassa olevaa setelirahaa vastaan täytyi olla vastinparina rahan arvoa vastaava määrä kultaa (tai hopeaa). Kultakannassa siis jokainen pystyi marssimaan setelinsä kanssa pankkiin ja vaihtamaan sen arvon mukaiseen määrään kultaan.

Kultakantaa jatkuikin aina 1970-luvulle asti, kunnes muuan Richard Nixon puhalsi Atlantin toisella puolella pilliin ja irrotti dollarin lopullisesti kullasta 1971. Nykyisin rahan arvo perustuukin siis… luottamukseen. No puhutaan Nixonista ja luottamuksesta lisää myöhemmin, kun sekoitamme vasta tiskatun lusikkamme moderniin rahatalouteen. Siinä riittää ihmettelemistä ja aihetta moneen artikkeliin.

Taloudellista vapautta kannattaa tavoitella

Nykymaailmassa raha nähdään yleisesti asiana, jota kannattaa tavoitella: Koetaan, että suuri omaisuus voi olla merkki menestyksestä, ahkeruudesta, rikkaista vanhemmista tai jopa älykkyydestä. Oma arvioni on, että rahalla tavoitellaan (tai ainakin siihen suuntaan media/some/pop-kulttuuri meitä ohjaa) ennen kaikkea yhtä asiaa: statusta. Rahalla saa ostettua juttuja: autoja, kelloja, taloja, uima-altaita, lomamatkoja, vaatteita, veneitä ja ne auttavat oman statuksen levitystä ympäristöön. Vaikka se on ehkä vaikea myöntää itselleen, niin aika moni meistä tykkää esitellä uutta autoaan tai viimeisiä lomakuviaan naapurille. 

Jotkut sanovat, että raha ei missään nimessä tuo onnea ja osa on täysin eri mieltä. Oma suhtautumiseni rahaan on mielestäni varsin selkeä ja käytännönläheinen. Suuret määrät rahaa ei itsessään tuo missään nimessä onnea, mutta vapautta ja vakautta se tuo. Kun raha-asiat ovat kunnossa, niin on yksi asia vähemmän, mistä tarvitsee huolehtia. Statuksen tai uuden auton perään en myönnä haikailevani, mutta en minäkään immuuni ajoittaisille ylellisyyksille ole. Matkustaminen on mahtavaa ja hyvä ruoka on hyvää. Tavoitteenani ei kuitenkaan ole tulla “rikkaaksi”, että voin muille kertoa olevani “rikas” tai muuten pyrkiä statustani pönkittämään. Haluan pystyä elämään sellaista elämää, jossa pystyn käyttämään huoletta rahani ja ennen kaikkea aikani niihin asioihin, jotka koen itse tärkeäksi: perhe, ystävät, intohimot.

Vanhempani opettivat minut rahan käyttöön niin hyvin kuin osasivat. Opetukset voisi tiivistää niin, että rahaa ei parane törsätä, säästöjä on hyvä olla ja velkaa ei kannata ottaa. Noilla ohjeilla pääsee jo yllättävän pitkälle ja jo penskana opin käyttämään rahaa fiksusti. Tästä iso kiitos vanhemmilleni. Kuitenkin, kun ensimmäiset palkkakuitit oli ansaittu, niin pikaisen laskutoimituksen jälkeen kävi ilmi, että patjan alle säästämällä palkkakuittien kerääminen ei lopu ikinä. Kun telkkarissa vielä sanottiin, että saapumiseräni kotiutuu eläkkeelle joskus ~70 vuotiaana, niin siitä se ajatus sitten lähti:

Aloin pohtia, kuinka tästä oravanpyörästä voisi vapautua jo aikaisemmin – ja omilla ehdoilla. Seuraavassa jutussa aletaan perkaamaan näitä ajatuksia jo paljon konkreettisemmalla tasolla. Pysy kuulolla!